VIERASKYNÄ: Melodian saattelemana: ylistys taidepohjaiselle menetelmälle

29.9.2016

Haluan tässä kertoa tutkimuksen taidepohjaisesta menetelmästä. Roland Bleiker kirjoittaa, että jos tutkimushaaste on palapeli, voi tutkimusta tehdä mistä tahansa tieteenalaperinteestä käsin. Bleiker jatkaa: ”Palapelitutkimus” voi olla akateemisesti hyväksyttyä tai ei; se voidaan ilmaista proosana, runona, musiikkina, kuvina tai minä tahansa; kunhan valitut keinot auttavat rakentamaan palapeliä.

Taiteen kentällä eri tieteenalat voivat kohdata. Olemme näin taidepohjaisen menetelmän äärellä, haastamassa muotoja ja tekemisen tapoja. Taide on silloin keskeinen osa itse tutkimusprosessia, ei vain sivutuote. Tämä on ilmiselvää taidealoilla, jossa puhutaan taiteellisesta tutkimuksesta, mutta ei taiteen tutkimuksen ulkopuolella.

Taidepohjainen menetelmä kutsuu kuulijan lähemmäs. Tutkija on monella tapaa etäinen hahmo – kielellisesti, kehollisesti ja ilmauksellisesti – mutta taiteen avulla tutkija ja yleisö voivat osallistua johonkin yhteiseen.

Taidepohjainen menetelmä ei todellakaan ole epätieteellistä, toissijaista tai puuhastelua. Se vaatii tutkijalta paljon. Knowles ja Cole kirjoittavat taidepohjaisen menetelmän olevan taiteen systemaattista käyttöä ja esittämistä tutkimuksessa. Systemaattista, mielikuvituksellista, luovaa uuden kielen käyttöä maailman monimutkaisuuksien selvittämiseksi. Eikö tiedemaailman juuri pitäisi olla se luova ja rohkea ympäristö, jossa kokeillaan, etsitään, otetaan riskejä? Ei se siltä aina tunnu, mutta haluan uskoa.

 

Susanna Hast / Kuvaaja: Sami Sojonen Photography 

 

Musiikkia sodasta

En minä kuitenkaan tiennyt mistään taidepohjaisesta menetelmästä, kun aloin tehdä taidetta tieteestä. Kun tuotosta alkoi vahingossa ja suunnittelematta syntyä (tällainen spontaanius on muuten ehtyvä luonnonvara yhä kiristyvässä ilmapiirissä ja niukentuvien resurssien aikana) ajattelin, että tämä on kai jotakin tiedeviestintää kollegoille ja suurelle yleisölle. Otin konferensseissa tavaksi lähestyä esitelmääni esiintyjän roolissa ja opin siinä samalla, että tutkijoilla on ääni ja keho – aistit ja ilmaisu – joilla voi tehdä jotain hienoa mutta myös hauskaa.

Vähitellen huomasin, että laulunkirjoituksesta ja tanssista tuli työkaluja tutkimuksen tekemiseen. Kävin tutkimusaiheeni – sodan kokemus ja myötätunto Tšetšeniassa – kanssa uudenlaista vuoropuhelua. Se oli herkempää ja herättelevämpää. Kaivoin polkua yhä syvemmälle löydöksiin, joissa ei näyttänyt olevan järkeä tai relevanssia, kunnes niissä oli. Onnekseni löysin musiikille tuottajan, Timo Rehtosen, ja sain mahdollisuuksia esiintyä, sillä viestiminen akateemisen yleisön yli ja ohi avasi taas uuden oven tieteen tekemiseen. Rehtosen kanssa sain tilaisuuden työskennellä taiteilijan kanssa, joka ei arvioinut työtäni akateemisesta näkökulmasta. Aloin epäillä musiikkiani vähemmän. Kun kuulin ensimmäisen demon, ja kun osallistuin ensimmäiseen keikkatreeniin, olin vapisevin polvin kiitollinen ja onnellinen siitä, että muusikot osallistuivat instrumenteillaan kanssani tieteen tekemiseen. Olen edelleen, joka ikinen päivä.

Musiikista on tullut tie uteliaisuuteen. Haluan kertoa esimerkin. Rehtonen oli sovittanut minulle funk-taustan Alia-nimiseen kappaleeseen, joka kertoo katoamisesta, ja siitä, miten tärkeä tšetšeeneille on – ei vain tietää kadonneiden läheistensä kohtalo – mutta saada heidän ruumiinsa haudattavaksi. Se oli joulun aikaa, mutta joululaulujen sijaan minua riivasi tšetšeeninaisen kauneus ja kuolema; laulu, jolle tuli nimeksi Alia, enkä tiedä miksi.

Alia huutaa elämän tuolta puolen apua, janoten tietoa kohtalostaan:

Do you know my name, it’s Alia, it’s written on a stone I hope. Do you know my story? I think it’s unheard of, it’s unheard of .
 

 

Ei ollut tietoinen päätös sovittaa kyseistä tekstiä funkkiin, mutta kun kuulin mitä Rehtonen oli kappaleelle tehnyt, olin myyty. Koin, että taustan ja tekstin välillä oli mielenkiintoista ristiriitaa. Ristiriidan syvempi merkitys on kertoa sodan kokemusten eri puolista, ei pelkästään kärsimyksestä, kivusta, pelosta ja kuolemasta. Taustan ja tekstin ristiriita konkreettisesti mahdollisti myös kokeilla, kumpaa viestiä kuulija ”uskoo”, tekstuaalista vai musikaalista.

Halusin jalostaa tämän musiikin mahdollistaman kontrastin uuteen teokseen nimeltä Dark place / Bright place, jonka sanoitin teksteillä. En kirjoittanut laululyriikoita vaan tekstiä, joka saisi tunnelman ja rytmin taustalleen musiikista. Tekstit olivat tutkimusaineistosta rakennettuja. Dark place -osaan äänitin kitaralla yksinkertaista riffiä ja sovitin sen rumpukomppeihin. Sävellys sai seurakseen tekstin, joka kertoi myötätunnosta sodassa: tšetšeeninaisten voimasta ja nuorten rakkaudesta, mutta synkällä sovituksella. Dark place sen sijaan kertoi kidnappauksista, kunniamurhasta, äidin ja lasten erosta. Synkkää tekstiä, mutta taustanaan funkahtava Rehtosen taidolla minulle tekemä tausta.

Esitin teoksen Ystävänpäivän rauhanhiihto - tapahtumassa helmikuussa 2015, Töölönlahdella, räntäsateessa ja tuulessa, sormet umpijäässä kitaran kieliä hapuillen. Jännittävää teoksessa on se, että sitä esittäessä en itsekään tiedä kumpaa uskon: soittoa, tekstiä vai sitä, mitä niistä tulee yhdessä. Tuleeko esityksestä yksi iso riitasointu ja vaivaannuttava kummajainen vai jotakin, joka saa aikaan ajatuksia, tunteita, kriittisyyttä, lempeyttä? Dark place meni funkin mukana. Kehoni ei liikkunut sanoista vaan rytmistä. Bright place sen sijaan oli enemmän kompromissi tekstin, rytmin ja soinnutuksen välillä. Pyrkimys häiritä tekstin ”luentaa” musiikilla ei ole siinä niin ilmeinen.

Mielenkiintoisempaa kuin oma kokemukseni on kuitenkin se, mitä eräs nainen yleisöstä sanoi minulle esityksen jälkeen. Hän kertoi, että vaikka Dark place piti sisällään karmaisevia tarinoita, ei siitä tullut ahdistunut olo musiikin ja kehon liikkeeni takia. En ollut aikaisemmin ajatellut, että siinä, minkä ajattelin häiriöksi olisikin eettinen ulottuvuus. Asiasisältö oli helpompi ottaa vastaan, kun se oli paketoitu yllättävällä tavalla. Näin ei ehkä ole kaikkien kuulijoiden kohdalla, mutta olen jäänyt pohtimaan tätä ja haluan selvittää aiheesta lisää – kokeilemalla tietysti!

Sodan kokemuksen tutkimuksen tavoite ei ole järkyttäminen tai toisten väkivallan kokemusten tirkistely, sillä nämä eivät edesauta dialogia tai herätä ajattelemaan uusia näkökulmia. Taidepohjainen menetelmä ei voi olla shokeeraamista vaan sitä, että taide raivaa tilaa mielikuvitukselle ja luovuudelle. Parhaimmillaan joku oppii jotakin uutta, ajattelee jotakin uutta, tuntee jotakin merkityksellistä taidepohjaisen menetelmän ja tiedeviestinnän ansiosta.

Kyse on tällöin vuorovaikutuksesta, jossa esiintyjä ja yleisö ovat valmiita näkemään – ei vain katsomaan – ja kuulemaan – ei vain kuuntelemaan. Tutkimus tapahtuu silloin myös tiedeviestinnän aikana ja taiteen luomisprosessissa. Tutkimus on lopulta vain halua ja yritystä ymmärtää elämää. Siihen liittyy myös epäilystä ja oman taiteen kyseenalaistamista. Minusta tuntuu usein, että taideilmaisu tekee vääryyttä sotaa kokeneille ihmisille siinä missä tieteellinen jargonkin. Välillä koen myös, etten teen tarpeeksi hyvää taidetta. Taiteellinen esittäminen on myös haavoittuvuuden harjoittelua, tieteellisen kielen haastamista ja vallankäytön analyysiä. Ennen kaikkea musiikilla ja tanssilla haluan rikkoa tieteen ja taiteen rajaa omissa käytännöissäni.

Susanna Hast / Kuvaaja: Tina Koivuranta

 

Tieteellinen löydös

Kun tutkimustuloksen esittää lyriikkana, eikä väitteinä tutkimuspaperissa, täytyy tekstiä miettiä uudella tavalla. Jokainen sana on tärkeä ja sanojen valinnan kriteerit ovat vaativat. Sanat täytyy rytmittää, ne eivät voi olla kliseisiä tai ammattikieltä. Niiden täytyy soida kauniisti. Sanoille täytyy löytää melodia ja sointupohja. Kappaleelle on etsittävä tunnelma ja soitinnus. Kyse ei kuitenkaan ole vain estetiikasta vaan sanoja, sointuja, tempoa ja tunnelmaa miettimällä syntyy erilainen suhde aineistoon.

Sanat ovat musiikissani tärkeitä, koska en osaisi tehdä musiikkia ilman niitä. Kun olin toistanut satoja kertoja lauseita sairaanhoitajista, jotka kehoillaan suojelevat mieslääkäriä keskellä sotatannerta, havahduin huomaamaan, että sodan tutkimuksen näkökulmasta vähäpätöiseltä vaikuttava tarina olikin merkittävä löydös. Kirjoitin Bright place kappaleeseen alunperin sanat and I think about them often viitaten kertomuksen hoitajiin. En sisällyttänyt näitä sanoja viimeiseen versioon, mutta ne kuvastavat suhdettani näihin naisiin. Mietin heitä usein, koska toistin tekstiä kerta toisensa jälkeen oppiakseni tekstin ulkoa. Koska jouduin toistamaan samoja lauseita, analysoin huomaamattani aineistoa läpi yhä uudelleen. Ymmärsin olevani keskeisen löydöksen äärellä.

Ihailuni tšetšeeninaisia kohtaan muuttui tieteelliseksi löydökseksi, kun liitin tunnekokemukseni feministiseen viitekehykseen, jossa naiset otetaan tosissaan – viittaan tässä Cynthia Enloen tuotantoon. Havaitsin, että naiset kehoillaan haastoivat tšetšeeniyhteisön hyvin vahvoja sukupuolinormeja, joissa naisen elämää kehystää kunniallisuuden vaatimus. Naiset olivat tärkeitä, he päättivät omasta puolestaan häpeästä välittämättä.

So they don’t have to choose to stay. The choice is already embodied in them from some moment in the past when they decided, they will never give up, never give up.

Myötätunto sodassa liittyy näin naisten kehoihin; naisiin, jotka tekevät jotain odottamatonta ja hyvin merkityksellistä suojellakseen ainoaa lääkäriään.

 

Susanna Hast

Kirjoittaja on tutkija-taiteilija, joka työskentelee tällä hetkellä Suomen kulttuurirahaston rahoittamassa ”Olen tässä” nimisessä tanssihankkeessa sekä Koneen säätiön rahoittamassa ”InHale” nimisessä kieli- ja tanssihankkeessa. Häneltä ilmestyy ensi vuonna hybridimuotoinen monografia Sounds of War (E - International Relations), joka pitää sisällään 6 äänitettyä musiikkikappaletta.

Hast tekee tutkimusta tunteella ja ilmaisee tutkimustuloksia ennakkoluulottomasti eri taiteen muotoja kokeillen. Lisäksi hän tuottaa mediaa politiikasta.fi -verkkolehdelle ja antaa esiintymiskoulutusta, koska haluaa, että kaikki tutkijat löytäisivät rohkeuden ja rentouden tuodakseen parhaat puolensa esiin.

 

Tutkijoiden yössä Susanna Hast esittää äänitaidetta yhdessä tutkija-taiteilija Taina Riikosen kanssa Allegra Labin järjestämässä karonkassa. Teoksessa vaihtoehdoton kone kohtaa pohdiskelevan ja kriittisen ihmisen.